Eka juoksukerta on jäänyt mieleeni (kuten melkein kaikki ekat kerrat!), ja sille on aina hauskaa naureskella. PT:ni kehotti mua laittamaan tossua toisen eteen ihan omassa tahdissa, ja tarkoituksena oli ”juosta” sen verran kun jaksaisin, ja kävellä niin, että henki taas tasaantuisi ennen seuraavaa juoksupätkää. Mun vauhtihan ei päätä huimannut, ja PT:ni olisi voinut kävellä siinä vieressä, mutta hänpä hölkkäili (hih, hih) mun kanssa. Samalla sain infoa hyvästä juoksuasennosta (ja mun asento tietysti tarkastettiin), kalorinkulutuksesta, sopivista matkoista jne. Kiva lenkki, jonka jälkeen tietysti puhkuin intoa, ja sitä vapaudentunnetta, koska olinhan saanut siivet. Koulun liikuntatunneilta jäänyt syvä inho juoksua kohtaan, ja täydellisen epäonnistujan fiilikset jäivät samoin tein pois. Mä yritin, osasin, jaksoin, kykenin.
Käsittämättömän raskasta – siinä ensimmäisten hölkkälenkkien fiilis. Kun lähdin ensimmäisiä kertoja yksin lenkkipolulle, en yhtään ihmetellyt, miksi en juossut aiemmin. Oli aivan törkeän raskasta juosta sen ylimääräisen laardimäärän kanssa, ja kyllä siinä taisi vähän polvia ja lonkkiakin kolotella. Kävin paikallisella kuntoradalla, jolla on pituutta noin 1,3km, ja jossa on pari kovempaa mäkeä juostavana tasamaan lisäksi. Ensimmäisillä kerroilla olisin varmaan päässyt nuo mäet ylös nopeammin kävellen, mutta tulin siihen tulokseen, että en voi kehittyä juoksijana, jos heti luovutan ja kävelen. Nuo lenkit olivat tosiaan sen 1,3km pitkiä, ja saattoivat kestää kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin. Vähitellen lenkit pitenivät kierros kierrokselta, ja loppukesästä lenkillä taisi olla pituutta sellainen viisi – kuusi kilsaa, johon meni aikaa puolesta tunnista neljään/viitenkymmeneen minsaan.
Lenkkini ovat olleet koko tämän ajan säännöllisen epäsäännöllisiä. Matka on pisimmillään noussut kymmeneen kilsaan, jolloin siihen on kulunut tunti ja vartti. Käyn juoksemassa eripituisia matkoja, ihan muun liikunnan mukaan, raskaampina päivinä lyhyempiä ja kevyempinä päivinä pidempiä lenkkejä kahdesta kolmeen kertaan viikossa. En tiedä kummasta olen iloisempi – siitä, että juoksen 10km vai siitä, että jaksan juosta 1h15min putkeen??!! Viimeiset kilsat näillä mun pidemmillä matkoilla (8 km ja 10km) on kyllä välillä aika tuskaisia: lonkankoukistajat huutavat armoa, ja polvissakin alkaa viimisen kilsan aikana tuntua epämiellyttävältä. Silti en luovuta vaan jatkan lenkin loppuun. Koska osaan, jaksan ja kykenen enkä h******i anna periksi! Ja siinä juostessa tajuaa, että jalat kantaa eteenpäin, ja vaikka hengästyy, niin henki ei lopu kesken – se on aivan huippua.
Kun pääsen sohvalle hengähtämään suihkun jälkeen, niin olo on aivan käsittämättömän upea. Kroppa rakastaa tällaista rasitusta! Kaikki kolotukset ovat poissa, ja olo on fantastisen raukea – siis aivan täydellinen venyttelyyn. Mieleni on tyyni, ja tunnen suurta ylpeyttä, koska olen jälleen kerran ylittänyt itseni ja omat ennakkoluuloni. Juokseminen on ihanaa! Tai ainakin sen jälkeen saavutettu loistofiilis!