Viikolla on sitten tullut kokeiltua pari erilaista jumppaa. Ensimmäisenä kävin keppijumpassa, joka parantaa niska-hartia-selkä – seudun liikkuvuutta. Tykkäsin kovasti, tosin kipeä olkapääni ei niin kovasti. Näille tunneille aion mennä jatkossakin, koska 1) mun hartiat on niiiiiin jumissa ja 2) koska se oli oikeastaan ihan hauskaa eikä liian rankkaa. Kokeilin myös toista kertaa elämässäni (edellisestä kerrasta on aikaa ehkä viisitoista vuotta) spinningiä, joka varmaan olisi ihan kivaa, mutta pyörän satula ei sovi ollenkaan mun ahterille. Tunti oli vaivaiset kakskytä minsaa, ja siinä loppuvaiheessa en tiennyt miten päin olla kun mitenkään ei ollut hyvä. Tällä keskivartalon hallinnalla kun en uskaltanut seistä – olisin kuollut häpeästä, jos olisi pyllähtänyt sieltä pyörän selästä. Ehkä menen vielä tunnille uudelleen, ja peba tottuu penkkiin. En ole itse asiassa edes pyöräillyt ulkonakaan vuosiin… Lisäksi olen käynyt kävelylenkillä pari kertaa. Tänään olisi tarkoitus vielä käydä kokeilemassa myös sellaista vatsa – tuntia, joka toivottavasti ei ole liian rankka meikäläiselle, kun en ole liikkunut niin pitkään aikaan ja lihakset ovat olemattomat. Viikon saldo: ihan kiva fiilis joo, mutta en voi sanoa himoitsevani liikuntaa vaikka ihan kivaa on ollut. Ei ole siis vielä kokenut sellaista endorfiinitaivasta, että olisi tullut ”mun on ihan pakko päästä jumppaan” – fiilistä. Joka kerta kun salille oon lähdössä, niin on sellanen fiilis, että ”onko pakko?”. Ei ole, ihan itse saa päättää, mutta ehkä vielä jonain päivänä tulen olemaan sitä mieltä, että hyvä kun lähdin. Ainakin toivon niin. PT:lle sain ajan ensi viikolle, joten saliohjelmaa saan nyt hetken odotella. Ei muuta kun jumppaamaan tässä välillä.
Tämä viikko on mennyt uusia kokemuksia kartuttaen. Mietin tässä, voiko jumpissa käydä fiilispohjalta, vai pitääkö tehdä täsmällinen suunnitelma, jotta saa tuloksia aikaan? Tietysti varmaan pitäisi, mutta luulen näin alussa oikeastaan minkä tahansa liikunnan tukevan painonpudotusta, koska onhan se aika kuitenkin aina poissa sohvalta telkun äärestä. Oikeastaan mä olen itsestäni ylpeä, että mä olen lähtenyt tähän hommaan tällä tavalla mukaan ”onko mun pakko?” – fiiliksistä huolimatta. Ja ehdin silti vielä istua siellä töllönkin edessä…