Mulla ei ole laihdutusprojektini aikana mitään erikoisen suurta kriisiä painonlaskun suhteen – jossain vaiheessa paino vaan yksinkertaisesti jumahti paikoilleen (siis lokakuussa). Toisessa artikkelissa tuodaan esille se kriittinen vaihe, jolloin paino ei vain laske, koska kroppa taistelee vastaan – kuinkakohan kauan tämä vaihe mahtaa kestää? Koska mä en kohta enää jaksa. Mä luulen kuitenkin, että vaikka kroppa laittaa kuinka hanttiin, niin aion olla mieleltäni sitä vahvempi, ja laitan itseni ruotuun, ja minähän vielä laihdun normaalipainoon, prkl.
Kaiken tämän turhautumisen keskellä, olen vajonnut johonkin aivan käsittämättömään suohon ajatusteni kanssa. Kuulun niihin ylipainoisiin henkilöihin, jotka on melkein kiusattu hengiltä lapsina/nuorina, ja voin myöntää, että jossain elämänvaiheessa mulla saattoi olla jopa hieman itsetuhoisia ajatuksiakin. Luulin jo päässeeni eroon sellaisista ajatuksista, että olen liian ruma, liian lihava, liian tyhmä, liian hidas ja liian kaikkea mahdollista negatiivista. Olen huomannut nyt kuitenkin taas pohtineeni, etten edelleenkään kelpaa. Asiahan lähtee niinkin hassuista kommenteista, kuin työkavereiden lausumista ”haluaisin ilmoittaa sut muuntautumisleikkiin” tai ”ajattelin ilmoittaa sut jollekin deittisivustolle” tai kanssajumppaajan oikeasti ihanasta kommentista ”olen katsonut vierestä kuinka sun paita isonee eikä sen sisällä ole kohta mitään”. Ja se, mitä mä mietin näiden kommenttien jälkeen on se, kuinka mun täytyisi edelleen olla joku toinen, joku joka pukeutuu paremmin, ei ole sinkku ja jolla pitäisi tässä iässä olla perhe, ja jumpassakin pienemmät vaatteet. Joku muu kuin minä. Joku parempi. Ja mä kun luulin kasvaneeni tästä epävarmuudesta ulos.