Olin siis metsästämässä itselleni jonkinlaisia housuja tai shortseja kesäksi, ja koin todellista shokkihoitoa sovittaessani erilaisia housuja päälle. En siksi, että olisin mahtunut jotenkin erityisen pieneen kokoon tai joutuessani sovittamaan kokoa isompaa vaatetta – ehei. Järkytyin jenkkakahvoista, kaikista miljoonista raskausarvista (en ole ikinä ollut raskaana), roikkuvasta mahanahkasta, sisäreisien alleista, pakaran alla hyllyvästä rasvasta sekä kaikesta siitä selluliitista. Siinä vähän aikaa todellisuutta silmiin katsoessa tuli hieman surkea fiilis – mitä mä olen oikein kropalleni tehnyt? Olen onnellisesti päässyt läpi teinivuosien murehtimatta kroppaani, ja nyt se teiniangsti sitten iskee. Mahtavaa! En ryhtynyt sitten itkemään vaikka mieli tekikin.
Victoria kirjoitti Oikeus hyvään oloon -blogissaan jo vuosi takaperin siitä, kuinka oma kroppa alkaa laihduttaessa tuntua isommalta, kun paino on jumittanut samoissa lukemissa pidempään. Tällä hetkellä ongelmani tuntuu olevan se, että oman hoikentuneen olemukseni sijasta näen vain ja ainoastaan niitä huonoja puolia. Mun tulisi muistaa se, että olen hoikistunut hurjasti – entinen vaatekokoni oli 50/52, nyt ostin juoksupaidan kokoa 42 ja sekään ei ole ihan makkarankuorimallia. Sitä paitsi, kun vetäisen juoksutrikoot ja –paidan päälle, ei kukaan näe roikkuvia allejani tai selluliittia, vaan suhteellisen normaalipainoisen naisen. Miksi minä en näe samaa?
Eipä tässä taida muu auttaa kun jatkaa harjoituksia (blaah – ketä mä yritän tällä huijata???). Sen sijaan, että saisin peilikuvastani jotain lisämotivaatiota, niin (kuten Victoriakin) haluaisin vain vajota sohvannurkkaan sipsipussin kanssa. Mikä ei ollenkaan ole kaukaa haettua, sillä tällä hetkellä pieni vamma estää edelleen liikkumisen ihan täysillä.