Mennyt viikko on ollut ihan käsittämättömän raskas – fyysisesti ja henkisestikin. On ollut vähän turhan paljon menoja ja sitä kuuluisaa kiirettä (vaikka uskon edelleen siihen, että kiire on vain ja ainoastaan itse aiheutettua eikä sitä ole oikeasti olemassakaan) ja liikkuminen on jäänyt vähemmälle. Voimat on aika vähissä, ja kaiken lisäksi kroppakin reistailee, ja se tekee liikkumisesta hankalaa. Tai no, ei edes hankalaa vaan osittain mahdotonta. Tällä hetkellä juokseminen on aivan totaalisen no-no, ja voi olla, että spinningistäkin tulee sellaista ensi viikolla. Siitähän se hauskuus vasta alkaakin. Mä olen niin tottunut liikkumiseen, että tulen vähän sekopäiseksi, jos en pääse päästämään höyryjä ulos. Toistaiseksi vammani ei aiheuta suurempia ongelmia kuntosalilla, joten sinne sitten vaan joka päivä riehumaan… ei kuitenkaan. Tämä on niin turhauttavaa, että koen itseni jo vihaiseksi. Eikö kroppani vaan voisi pysyä kunnossa, ja antaa mun tehdä ja harrastaa sitä mitä haluan!?! Ensi viikolla pitäisi vielä mennä sinne ilmaiselle Fustra -koetunnillekin. Jos siitä ei tule mitään, niin mä ehkä hajoan. Oikeasti. Sitten mä lopetan mun herkkulakon juuri siihen paikkaan ja ahdan napaani kaiken mahdollisen suklaasta sipseihin, ja pullaa kanssa, vaikka en siitä niin välitäkään!
Tästäkin huolimatta mulla menee oikeasti ihan hyvin. Syömiset on kaikesta huolimatta hallussa, liikkumiset pikkasen kevennettyinä, sosiaalista elämääkin on, on oma koti, ja on se työpaikkakin, mitä kaikilla ei ehkä tällä hetkellä ole. Mulla on varaa käydä kuntosalilla ja maksaa PT:kin, harrastaa muutakin, ja ostaa uusia vaatteita (vaikka rajoitetusti, koska en vielä tiedä mihin painoon edes tähtään). Voin turvallisin mielin käpertyä näin sadepäivänä sohvannurkkaan, ja katsella telkkaria. Asiat on oikeastaan tosi hyvin.