Neljän viikon junnausvaihe on ohi, ja painokin laski armollisesti kilon verran – jippii! Kyllä se joka kerta vaan jaksaa hymyilyttää yhtä paljon, kun vaakaan ilmestyy aikaisempaa pienempi lukema. Mua edelleen jaksaa ihmetyttää se, että mä painan alle 90kg, ihan siitä syystä, että sitä ei ole tapahtunut muutamiin vuosiin. Vai pitäisikö sanoa vuosikymmeniin?
Vaikka viikko on liikunnallisesti ja syömisenkin suhteen mennyt ok, niin herkkuja on kulunut erinäisistä syistä turhan paljon. Tunnustaudun tunnesyöjäksi, ärsyttävä tapa, josta olen pyrkinyt aktiivisesti eroon kysymällä jatkuvasti itseltäni, että mistä syystä syön tai tarvitseeko mun syödä ja onko mulla ylipäätään nälkä? Itsensä pettäminen on kuitenkin aika helppoa, ja siitä syystä olen aloittanut jälleen herkkulakon, jolla ei tällä kertaa ole varsinaista kestoa määriteltynä. Edelliseen kertaan verrattuna herkut ovat sallittuja tiettynä juhlapyhinä ja merkkipäivinä, ja niitähän riittää näin kesällä. Hassua on se, että suurimmaksi osaksi mua ei edes tee kovasti mieli, mutta kädet vievät herkkuja ääntä kohti nopeammin kuin ajatukset ehtivät estää tapahtuman.
Kovasti olen miettinyt tätä kesää, tätä projektia ja tavoitteita, liikkumista ja syömisiä. Ehkä jonkinlaista kisaväsymystä alkaa olemaan ilmassa, ja epäilys on jollain tapaa hiipimässä mieleen. Onko musta ihan oikeasti pudottamaan painoa vielä reilut parikymmentä kiloa, ja miten ihmeessä saan kaikki pudotetut kilot pidettyä poissa? Kesäisin kaikki rutiinit tuntuvat väistyvän, mutta mä tarvitsisin niitä tuttuja ja turvallisia juttuja. Mutta josko tämä mun epävarmuus on suurimmaksi osaksi lähtöisin tästä muutaman viikon puolikuntoisuudesta ja huonoista yöunista?