Kirjoittelin pari kuukautta sitten muutoksista kahden kuukauden jälkeen, ja päätin nyt sitten tehdä samanlaisen yhteenvedon itselleni siitä, mitä on neljässä kuukaudessa tapahtunut. Paljon, mutta silti niin vähän. Vai pitäisikö sanoa, että suurin osa asioista on tapahtunut suhteellisen kivuttomasti (lukuunottamatta muutamaa haaveria, joista ei ole varsinaisesti kerrottu täällä…)?
Paino on pudonnut välillä tappavan hitaasti kaikki-heti-mulle-nyt-minulle. Pääasia on kuitenkin se, että se on tippunut, ja aina voin muistutella itselleni, että se on tippunut tämän verran tänä keväänä, mikä on enemmän kuin viimeisenä kymmenenä vuotena yhteensä. Pudotus ei ole ollut suoraviivaista, vaan paino on seilannut ylös-alas ja junnannut jo useamman kerran parin kilon sisällä. Oma ajatusmaailmani on selkeästi muuttunut tässä kohtaa, tiedän ja luotan siihen, että pitkäjänteisellä (vaikkakin välillä hyvinkin puuduttavalta tuntuvalta) työllä paino putoaa ja tulee edelleen alaspäin kunhan vaan jaksan uskoa omaan tekemiseeni. Ja siinä vaiheessa kun paino ei enää laske, on aika tehdä ruokapäiväkirjaa PT:lle. Tulipa siitä mieleeni, kuinka nöyryyttävää oli astua ensimmäisen kerran puntarille toisen (ja vielä kaiken lisäksi hyväkuntoisen, treenatun nuoren jannun) nähdessä, ei vain painon, vaan kaiken muunkin: rasvan määrän ja rasvaprosentin, ihan liian pienen lihasmassan, viskeraalirasvan määrän… Nyt sekään ei tunnu enää niin pahalta, oikeastaan se on ihan samantekevää, koska alaspäin tässä ollaan kuitenkin tulossa. Siinä vaiheessa kun projekti ei etene, niin voi taas nolottaa, mutta eri syystä.
Liikkuminen on ollut projektin ehkä helpoin osuus. Mulle sopivat lajit löytyivät suhteellisen helposti: sali, spinning, keppijumppa, venyttely, satunnaisesti kehonhuolto sekä bodypump. On ollut ihanaa huomata, miten paljon enemmän nykyään jaksaa noilla tunneilla. Toisaalta tässä vaiheessa on taas alkanut tulla pettymyksiä myös siinä suhteessa, ettei omasta mielestä jaksa tarpeeksi. Alussa oli helppoa vedota siihen, että on vasta aloittanut, mutta nyt sitä tekosyytä ei voi enää käyttää. Haluan tehdä parhaani ja yrittää, mutta toisaalta täytyy osoittaa myös sympatiaa itseään kohtaan jos ei pysty tai jaksa tehdä jotain mitä muut näyttävät tekevän hyvin kevyesti. Mun ei tarvitse olla haka kaikessa, välillä tulee pettymyksiä myös liikkumisen suhteen eikä itseltään voi vaatia enempää kuin sen, että yrittää ja tekee parhaansa. Negatiivinen ajattelu ja oman itsensä mollaaminen millä tahansa projektin alueella – ruoka, liikkuminen, lepo, uni… - ei edesauta millään tavalla edistymistä tai omaa hyvinvointia. Mulla olisi paljon opittavaa armollisuudesta itseäni kohtaan sekä kuinka ajatella positiivisesti itsestäni. Liikkumisesta sen sijaan on tullut tapa, se ei tunnu enää velvollisuudelta vaan saan mennä liikkumaan. Enkä enää häpeä itseäni siellä muiden minua huomattavasti parempikuntoisten ja hoikempien ihmisten joukossa – kaikkeen tottuu. Enkä itsekään ole ihan niin huonossa kunnossa kuin aloittaessani homman tammikuussa.
Projektin alussa omistin kolme paria tossuja: yhdet yhteiset salille ja spinningiin ja kahdet ulkoiluun. Nyt omistan kaksi paria tossuja salikäyttöön, yhden parin spinningiin, parin samoamiseen metsissä sekä juoksutossut (koska ehkä joskus saattaisin ryhtyä juoksemaan…) aikaisempien ulkoilutossujen lisäksi. Vanhat sisätossut heivasin menemään. Siis mistä näitä tossuja oikein tulee?! Olen vaihtanut salivaatteeni uudempiin, koska vanhat, hieman jo kulahtaneet vaatteeni, eivät vaan enää toimineet vaan ärsyttivät mua. Housut meinasivat pudota koko ajan ja paidat jäivät kiinni joka paikkaan. Nykyiset vaatteeni ovat ehkä makuuni liian pienet (koska olen tottunut hehtaarivaatteisiin), mutta saavat kelvata. Sääliksi vaan käy kanssajumppaajia, jotka joutuvat mua katselemaan. En edes halua ynnätä kuinka paljon rahaa tähän kaikkeen on kulunut – mutta mikä hinta on liian korkea jos toisessa vaakakupissa on oma terveys?
Ruuan suhteen en herkkulakkoa lukuunottamatta ole tehnyt hirvittävän suuria muutoksia. Täytyy sanoa, että lakko oli ehkä paras päätökseni ikinä (tai oikeastaan projektin aloitus, salille liittyminen ja ehdottomasti PT:n palkkaaminen vetävät tuosta kyllä ohi) vaikka se alussa oli todella vaikeaa. Sadan päivän jälkeen ajattelin pysyväni herkuttomalla, koska se kaiken kaikkiaan sopii mulle hyvin ja pelkään totaalista repsahdusta entiseen meininkiin kun karkkia kului päivittäin. Olen kuitenkin pitänyt herkkupäivän sunnuntaisin (syystä, että se ei vaikuta viikon tulokseen, koska punnitsen itseni aina sunnuntaiaamuisin), jolloin olen syönyt pienen määrän karkkia ja jopa hamppariaterian yhtenä päivänä. Joka muuten jää toistaiseksi viimeiseksi hamppariateriaksi, koska se ei vaan enää maistunut hyvältä. Pystyn nykyään muuten kävelemään karkki- ja sipsihyllyjen kautta tuntematta mitään tarvetta ostaa niitä sekä jättämään väliin kaikki esim. töissä tarjottavat herkut. Nyt vappuna itse paistettuja munkkeja on tosin tullut syötyä muutama liikaa… Kasviksia syön ja vettä juon edelleen ihan liian vähän. Enemmän kuin aiemmin mutten suositeltuja määriä. Ja aivan, syön puuroa aamupalalla (aamupalan syömisestä on myös tullut kivutonta). En raejuuston kera kuten olisi trendikästä, vaan hedelmien ja mehukeiton, jotka määrällään peittävät sen kaurapuuron maun ja koostumuksen.
Ihmiset (lähinnä työkaverit) ovat alkaneet huomata painonpudotukseni. Saan kommentteja, kuinka olen laihtunut ihan hiiiirvittävän paljon, ja kuinka kasvoni ovat kaventuneet. En edelleenkään ole kertonut kenellekään (paitsi perheelleni ja PT:ni) tästä touhustani, joten siinä missä kommentit hivelevät itsetuntoani, ne myös ahdistavat ja nolottavat. ”Olen laihtunut ihan vaan herkkulakolla” on vakiokommenttini. Työyhteisömme on ihana, mutta olen varma, että jos kertoisin puuhailustani, se käännettäisiin vitsien varjolla mua vastaan. Jostain syystä koen, että en saisi kannustusta keneltäkään. Ja se on aika ikävä tunne.