Olen harkinnut pitkään aktiivisuusrannekkeen ostamista, kunnes tajusin omistavani jo sykemittarin. Tai harjoitustietokoneen, kuten sitä aikoinaan mainostettiin. Olen ottanut mittarin naftaliinista, ostanut siihen uudet paristot ja opetellut käyttämään sitä uudestaan ihan alusta alkaen. Sen verran kauan on edellisestä käyttökerrasta aikaa, että käyttö on jo unohtunut kokonaan. En tiedä koukuttaako rannekkeet ja askelmittarit ja kaikki muutkin mittarit samalla tavalla, mutta itse olen huomannut tuijottavani mittaria ehkä jo liikaa. Poden syyllisyyttä jos spinningtunnilla en saakaan maksimisykkeitä tai kun jokin muu tunti menee lähes kokonaan sykealueiden alla eli ei siis polta rasvaa tms. Liikkumisen pitää olla hauskaa (ainakin mulle), jotta sitä tulee harrastettua ja jotta siitä joskus tulevaisuudessa ehkä kenties voisi jopa nauttia. Missä kulkee se raja, jolloin sykemittarini vie multa sen ilon tunteen? Pitääkö ranneketta vai luopuuko sen käytöstä? Myönnän olevani kallellaan kaikkiin mahdollisiin vempeleihin, mutta jos ne luovat mulle ylimääräistä painetta tai saavat mut surulliseksi, niin kannattaako se silloin? Jotkut onnellisethan voivat saada tällaisesta lisäboostia – nyt on yritettävä enemmän – mutta meikäläinen vajoaa synkkyyteen – ei tästä mitään tule. Pitäisi varmaan muuttaa tätä omaa ajatusmalliansa…
Liikkumisen myötä olen saanut lisäenergiaa iltoihin, mutta myös unentarpeeni on lisääntynyt huomattavasti. Ennen saatoin hyvinkin valvoa lähes puolille öin, mutta nykyään olen sängyssä viimeistään puoli kymmenen aikaan. Unellahan on monia myönteisiä vaikutuksia myös laihduttajalle, joten kaitpa tästä asiasta täytyy olla tyytyväinen. Ikävä kyllä, en voi sanoa olevani yhtään pirteämpi aamulla – vaikka tuskin koskaan olen ollut helmikuun aamuina kovin pirtsakkana. Kyllä tämä pimeys ja kylmyys saa mut viihtymään siellä sängynpohjalla pidempäänkin kuin siellä voin oikeasti aamuisin olla.