Kaikki-mulle-heti-nyt -minäni on taas noussut taas entistä voimakkaammin esille. Huomaan salilla miettiväni, että kyllä mun pitäisi jo jaksaa isommilla painoilla tai juosta ulkona kovempaa. En vertaa itseäni muihin, mutta nähtävästi oma rimani on alkanut nousta liian korkealle? Vai onko tämä kaikki ihan normaalia tyyliin ”nälkä kasvaa syödessä”? Vai olenko kenties sillä polulla, että asetan liian korkeat tavoitteet, turhaudun, ja sitten se innostus jo lopahtaa? Tästä syystä en ole varsinaisesti asettanut itselleni esimerkiksi mitään painotavoitteita mihinkään päivämääriin, koska tuskinpa niihin edes pääsisinkään. Rentous on ollut tähän mennessä yksi onnistumiseni kulmakivistä, mutta se on jostain syystä nyt karkaamassa hyppysistä…
Olen turhautunut myös siihen, miten hitaasti paino putoaa. Mä tiedän, että olen laihtunut jo tosi paljon, ja voi olla, että kroppakin tarvitsee nyt aikaa sopeutua tilanteeseen. Toisaalta tiedän myös sen, että mun täytyisi vähentää syömistä. Koska en ole laskenut kaloreita tähänkään asti, en ole hirvittävän innostunut asiasta, mutta toisaalta, en tiedä mistä lähtisin ruokiani leikkaamaan. Voisin pitkästä aikaa vierailla vaikka Kiloklubin sivuilla – mutta kun se ei juuri nyt sekään nappaa. Haaveilen pääseväni alle 80 kilon, mutta tällä vauhdilla siihen menee vielä muutama viikko aikaa, koska nythän on itse asiassa neljän pudotusviikon jälkeinen parin jumitusviikon aikakin. Mä haluan sinne alle 80:n nyt heti! Mä haluan, mä haluan, mä haluan! (lapsellinen kiukkukin on alkanut tässä vaivaamaan)
Näistä turhautumistahan päästään sitten helposti siihen lopputulemaan, että mä olen ihan p***a. Enhän liiku tarpeeksi ja riittävän monipuolisesti, rautaa ei nouse riittävästi eikä se painokaan laske. Mä olen kadottanut mun tatsin tähän hommaan, ja näyttää pahasti siltä, että myös mun positiivisen asenteen. Kaikki ei ehkä enää järjestykään parhain päin, vaikka kuinka jaksaisin jatkaa eteenpäin. Mä en edes tiedä, mikä mua motivoisi eteenpäin…